AFORISME

LIFTARI

Kaksikymmentä vuotta juuri täyttänyt Pera päätti lähteä äitinsä Inkun ja tyttöystävänsä Melissan kanssa Lappiin lomalle. Oli kesä ja molemmat nuoret olivat äskettäin kirjoittaneet ylioppilaiksi. Peran äiti oli eläkkeellä ja hänellä oli sen vuoksi aikaa osallistua nuorten mukana reissuun.

Ilma oli sopiva kun he pakkasivat aamuvarhaisella tavaransa Peran isän hänelle ylioppilaslahjaksi ostamaan vanhaan Mersuun. Auto oli parhaat päivänsä nähnyt, mutta se oli myyjän mukaan vielä hyvässä kunnossa, eikä ajokki lopulta aiheuttanutkaan ongelmia matkan aikana.

Heidän aikomuksenaan oli ensin suunnata Itä-Suomeen, jossa he pysähtyisivät jossain sopivassa paikassa ruokailemaan ja siitä he se sitten jatkaisivat kohti Oulua. Aurinko paistoi täydeltä terältä. Kesä oli kauneimmillaan. Matkaan startannut porukka oli hyvällä tuulella, sillä jokainen sen jäsenistä oli nukkunut edellisenä yönä mainiosti.

Melissa filmaili auton ikkunasta maisemia mukanaan olevalla Canonilla. Peran tapaan hänkin piti valokuvaamisesta ja useimmiten heidän kuviinsa päätyi otoksia kukista, pilvimuodostelmista ja vesimaisemista tai jostain tunnetuista luontokohteista. Päästyään Punkaharjun alueelle pariskunnan kuvaustoiveet saivat täyttymyksensä. Sen sijaan, että Pera olisi kurvannut harjualueen ohi moottoritietä pitkin hän käänsi kyydissä istuvien toiveesta autonsa nokan kohti kuulua Harjutietä.

Saimaa läikähteli auringon valossa kuin miljoonat timantit kapean tien molemmin puolin. Välillä tie nousi ylemmäs ja sitten se taas palasi alemmaksi. Autossa oli hiljaista. Edes puhelias Peran äiti ei sanonut sanaakaan. Kuskin huomattua tien laidassa pysähtymispaikan ja sen reunassa jäätelökioskin hän ei voinut vastustaa kiusausta.

”Pysähdytäänkö tötteröille?” Pera kysyi

”Sopii minulle. Otan mansikkatuutin”, Melissa ilmoitti.

”Minulle käy mikä vain”, Peran äiti katkaisi puhumattomuutensa.

Nuori kuski pysäköi kaaransa parin muun henkilöauton viereen. Sitten he nousivat autosta ja riensivät kesäkioskille, jonka luukun takana hääräsi ponnaripäinen huonosti suomea puhuva keski-ikäinen mies. Jokainen ymmärsi, että myyjä oli maahanmuuttajataustainen ja hänen todellinen ammattinsa saattoi olla mikä muu tahansa. Ostettuaan jäätelönsä, Pera kaksipalloisen, he jäivät juttelemaan englanniksi miehen kanssa. Mies oli löytänyt suomalaisen vaimon ja muuttanut tämän perässä Suomeen Turkista. Hän oli ollut vakavarainen juristi ja pyörittänyt omaa asianajotoimistoa, mutta kieltä osaamattomana hän ei saanut koulutustaan vastaavia töitä Suomesta ja oli alkanut pyörittää tuttavansa jäätelökioskia.

Poppoon lörpöteltyä myyjän kanssa aikansa he toivottivat tälle menestystä kieliopinnoissa ja jatkoivat matkaansa. Tunnin verran ajettuaan he saapuivat seuraavalle isommalle paikkakunnalle, jonka ohittavalta tieltä Pera käänsi huoltoasemalle. Kaikkien käytyä pikaisesti vessassa, he sen jälkeen ruokailivat aseman ravintolan seisovasta pöydästä mahansa täyteen.

Ollessaan palaamassa takaisin moottoritielle, ennen kuin he ehtivät kääntyä pääväylälle, kuski ja hänen kyytiläisensä huomasivat tien poskessa peukkuaan ylöspäin pitävän naisen.

”Liftari, otetaanko kyytiin? Sopiiko sinulle äiti?” Pera kysyi.

”Aivan hyvin ja saan juttukaverin tänne taakse”, Inkku vastasi.

Pera pysäytti ajokkinsa ja kävi selville, että nainen oli menossa heidän kanssaan samaan suuntaan, Ouluun.

”Myöhästyin bussista ja ajattelin hetken mielijohteesta jatkaa peukalokyydillä, vaikka en ole koskaan ennen siten matkustanut”, nainen selvitti. Ilmeni, että vanhempiensa luota opiskelupaikkakunnalleen palaamassa oleva nainen oli kolmekymmentäviisivuotias kauppatieteiden opiskelija.

Ei ihme, että hän nosti kyydistä jäätyään peukun ylös, Pera mietti, kun tiesi opiskelijoiden pienet budjetit.

Matkaa ensimmäiseen välietappiin oli noin neljäsataa kilometriä ja sen he kulkisivat pysähtyen silloin kun jonkun piti päästä jaloittelemaan. Puolessa välissä edellistä ja seuraavaa pysähdyspaikkakuntaa Peran äiti ilmoitti, että hänen on päästävä pois autosta. Pera pysäytti kiltisti Mersunsa lähimmälle pysähtymisalueelle ja astui äidin tavoin autosta ulos Melissan ja liftarin jäädessä istumaan paikoilleen.

”Tuo nainen haisee tupakalle ja haju saa minut voimaan pahoin”, äiti jupisi.

”Koita kestää. Emme voi pudottaa häntä kesken matkaa pois. Lupasimme kuljettaa hänet perille”, Pera toppuutteli. Hän oli ollut lapsesta lähtien taitava saamaan vanhempansa pään käännettyä omalla persoonallisuudellaan, oli asia mikä tahansa, eikä Inkun taaskaan auttanut muu kuin suostua poikansa tahtoon ja liftari sai jäädä kyytiin.

Yhden pysäyksen ja ruokatauon jälkeen he näkivät vihdoin kyltin, jossa luki Oulu. Pera oli huudattanut autonsa tuuletinta ja saanut siten Mersun ilman jotakuinkin sellaiseksi, että Inkku sieti sitä. Lopulta kuskin äiti innostui juttelemaan liftarin kanssa, eikä heidän pälpätyksestään tahtonut tulla loppua.

Äskettäin vihitty liftari asui miehensä kanssa vaatimattomassa opiskelija-asunnossa. Mies oli naista huomattavasti vanhempi ja hänelle oli paha psoriasis, ja siitä syystä heidän elämänsä oli haasteellista. Mies joutui säännöllisesti käymään laboratoriokontrolleissa, jossa seurattiin hänen uutta lääkitystään.

Hyvästeltyään liftarin, jonka puhelinnumeron sekä Pera että Inkku ottivat ylös ja liittivät puhelimensa yhteystietoihin, he etsivät leirintäalueen kiitolliselta peukalokyytiläiseltä saamaltaan paperiselta kaupunginkartalta ja jatkoivat sen opastamaan suuntaan.

Pera oli varannut autoon kaveriltaan lainaamansa kolmen hengen kupoliteltan. Löydettyään leirintäalueelta sopivan ruohoisen kohdan he yhdessä kaari kerrallaan kokosivat kaksiosaisen teltan pystyyn. Sadetta ei ollut luvassa, mutta sisäteltan päälle heidän virittämänsä ulkoteltta tarjosi suojaa viilenevän yön varalta, joten porukan vanhinkin oli nukkumisratkaisuun tyytyväinen.

Matka jatkui kohti Inarin järveä, jonka rannalta he olivat vuokranneet vanhan omakotitalon. Talo sijaitsi järveltä katsoen kylää halkovan tien toisella puolella. Seutu oli idyllinen ja vähän kauempana virtasi kapea koski, jonka reunalla Pera viihtyi virvelinsä kanssa saamatta tosin yhtään kalaa. Melissa ja Inkku puolestaan käyskentelivät päivittäin alueen viihtyisillä kävelyreiteillä ja he myös kävivät vanhassa puukirkossa, joka sijaitsi kylän keskellä olevalla mäellä.

Puolentoista viikon kuluttua loman aloituksesta he lastasivat kimpsunsa ja kampsunsa takaisin autoon. Rentoutunut porukka palasi etelään samaa reittiä pitkin, kuin mitä he olivat kulkeneet lomansa aloitettuaan.

Muutaman kuukauden päästä siitä, kun he olivat kotiutuneet Lapin matkaltaan Pera otti yhteyttä liftariin, koska hän ei ollut saanut mielestään ovella pikaisesti tapaamaansa kyydissä olleen naisen puolisoa. Peralla tuntui synkanneen miehen kanssa ensi näkemältä.

”Moi, miten teillä siellä pohjoisessa?” hän kysyi valittuaan kännykältään liftarin numeron. Pera ei ollut tullut kysyneeksi naisen etunimeä ja yhteystiedoissa luki pelkkä ”liftari”. Hän ei ollut poistanut kyytiin ottamansa naisen puhelinnumeroa ajatellen, että he ehkä vielä jossain vaiheessa saattaisivat olla tekemisissä toistensa kanssa.

”Ei mitään ihmeempiä, paitsi, että elämänmuutos on tulossa. Mies voitti Eurojackpotissa viisisataatuhatta ja olemme muuttamassa toiseen maahan. Jatkan sieltä käsin opintojani”, liftari selitti kiihtyneenä.

Juteltuaan hetken autoonsa kyytiin ottamansa naisen kanssa, Pera pyysi hänen miestään, Manua puhelimeen. Heidän keskustelunsa kesti huomattavan pitkään ja parin tunnin iloisen sananvaihdon jälkeen molemmat tiesivät toisistaan enemmän.

Mies kertoi, että uudessa maassa psoriasiksen hoito onnistui luonnonmukaisin keinoin ja mies sai jättää vahvat lääkkeensä joko kokonaan pois tai ainakin minimoida niiden käytön. Kaupunki, johon he olivat muuttamassa, sijaitsi Välimeren rannalla Etelä-Ranskassa, ja he olivat ostaneet hänen voittamillaan rahoilla sieltä merenrantahuvilan.

Kirjoitti: Eikku, eikunpakina@gmail.com