KIRJA JOULULAHJAKSI: Uutta toiveikkuutta, Eikku Partinen

Isäukon ollessa kaukana matkatöissä hänen avopuolisonsa on löytänyt uuden suunnan elämälleen ja hän muuttaa tyttärensä kanssa etelään. Isäukko romahtaa ja hänen painonsa alkaa nousta. Toivoa pilkottaa, kun hän sattumalta tapaa huoltoasemalla naisen, jonka ansiosta hän tutustuu Facebookissa Luluun. Uudesta ystävästä tulee hänen matkakaverinsa ja hymy palaa isäukon elämään.

Monenlaisten tunteiden saattama isäukko viihtyy kalavesillä, käy kasvohoidossa ja hammaslääkärissä. Huumorilla höystetty teos kertoo isäukon tarinan. Hän selviää kaikesta kunnialla, mutta sitä ennen hänen on tehtävä tiliä itsensä kanssa tullakseen toimeen lihomiseen taipuvaisen kroppansa kanssa. 

KIRJA JOULULAHJAKSI Uutta toiveikkuutta

Kirjasta todettua:

"Uutta toiveikkuutta on ihmissuhderomaani, jossa asiat kulkevat tyylikkäästi kohti rauhallista loppuratkaisua, josta lukijalle jää tyyni ja vapauttava jälkitunnelma."

"Sujuvaa tekstiä."

Uutta toiveikkuutta -kirja tarjoaa ajattelun aihetta ja mukavaa ajankulua. Sen keskeisiä teemoja ovat kehollisuus, ero, isyys, ystävyys ja eheytyminen ja se on julkaistu vuonna 2025. Teos pohjautuu tälle sivustolle aiemmin kirjoittamiini pakinoihin, joita niitä syntyi niin paljon, että oli luontevaa tehdä teksteistä yhtenäinen tarina. Aloitin lisäämällä henkilöitä ja sijoittamalla heidät tiettyyn ympäristöön. Työ oli haasteellista koska pakina tyypiltään on erilainen kuin romaani, jossa ihmiset ovat tekemisissä toistensa kanssa ja kukin elää omaa elämäänsä. Kaikesta huolimatta onnistuin ja sain mielestäni mainion kirjan kokoon. Onneksi kustantaja Books On Demandin palvelu oli myötämielistä ja uupumatta auttoi matkan varrella kun huomasin jo valmiissa versiossa yhä uudelleen kohtia, joita piti muuttaa. Kirjan nimeäkin mietin pitkään. Lopulta päädyin Uutta toiveikkuutta -nimeen, vaikka kirjan alkuosa käsitteleekin aiempiin pakinoihini pohjautuen pääsääntöisesti isäukon paino-ongelmia. Kirja toinen puoli kuitenkin keskittyy isäukon perheessä tapahtuviin muutoksiin. Molempia yhdistävä nimi oli siis paikallaan ja koska kirja yleisestikin pyrkii ratkomaan ongelmia ei jumittumaan niihin. Kirjan kannen olen valinnut yhdessä tyttäreni ja puolisoni kanssa Books On Demandin graafikon suunnittelemien kansien joukosta. Päädyimme etelämaalaiseen vuorimaisemaan, koska se eniten vastasi kirjan juonta, jonka kehittymisessä päähenkilön puolisolla on merkittävä osa. 

OTE KIRJASTA: 

LUKU 3

Syksyn ruska muuttui joulun punaiseksi ja sitten tammikuun valkeaksi, kun isäukko jatkoi sitkeästi laihduttamistaan, jossa hänen keskeisenä pyrkimyksenään oli minimoida iltasyöminen.

Yhtenä tavallisena maanantai-iltana, sellaisena viikonpäivänä, jolloin isäukko oli päättänyt kieltäytyä nauttimasta muuta kuin hätävaroja, laihduttaminen tuntui hänestä erityisen vaikealta. Iltasyömättömyys otti miestä koville, huolimatta siitä, että hän oli päässyt pitkälle taistelussaan kiloja vastaan. Isäukko oli syönyt kotona sillä kertaa olevien puolisonsa Aasen ja tämän tyttären Muksun seurassa tuhdin päivällisen. Perheen ateriaan oli kuulunut perunaa, salaattia ja raastetta, jota Muksu oli tehnyt lantuista ja porkkanoista. Niiden lisukkeeksi isäukko oli paistanut lohta, jota jäi jäljelle niin paljon, että sitä riitti jokaisen lautaselle vielä, kun päivä kääntyi tiistaiksi.

”Kannattaa ottaa jälkiruuaksi appelsiini, koska siinä oleva c-vitamiini edistää raudan imeytymistä”, isäukko kehotti perhettään.

”Ei kiitos, minä taidan jättää väliin”, Muksu ilmoitti heti.

”Entä Aase?” Isäukko tarjosi kahta kädessään olevaa appelsiinilohkoa avokumppanilleen.

”Minulla on niin hyvä maku suussa, etten menisi sitä pilaamaan, mutta olkoon.” Aase nappasi toisen isäukon kädessä olevista hedelmäpaloista, työnsi sen suuhunsa ja irvisti. ”Hui, olipa väkevää!”

”Minusta tämä on ihan mietoa”, isäukko puolusteli.

”Peruutan puheeni ja taidan kokeilla, miltä tuo maistuu.” Muksu tarttui pöydällä olevaan kullanväriseen hedelmään ja söi sen muutamassa sekunnissa kokonaan. ”Ihan hyviähän nämä ovat.” Tyttö käänsi katseensa pöydän toisella puolella istuvaa äitiään päin. ”Sinäpä sait huonon.”

”Ota tuosta toinen, tämä on varmasti makeampi.” Isäukko ojensi Aaselle pussista ottamansa entistä ehomman hedelmän.

”Nyt taitaa riittää, ja oikeastaan en edes pidä noista, mutta päärynä olisi poikaa. Löytyisikö sellaisia?”

Isäukko kaivoi hetken jääkaapin alalokeroa. ”Näyttää täällä olevan muutama. Ole hyvä.”

”Tattista.” Aase nappasi hedelmän käteensä sekä alkoi kuoria sitä innottomasti, ja sai sen lopulta syötävään kuntoon. ”Tämä ei maistukaan hassummalta, ja jospa nyt rauta imeytyisi paremmin. Vaikka minullahan ei ole ongelmia sen kanssa, ja sitä on tiettävästi tarpeeksi veressäni”, Aase marmatti. ”Tuskin siitä päärynästä mitään haittaakaan on”, isäukko toppuutteli. Aase ei helposti vaihtanut kantaansa, ja yleensä hän oli aika ehdoton siinä mitä hän teki.

”Sitä koskaan tiedä.”

Muksu laittoi kuulokkeet korviinsa ja poistui omaan huoneeseensa. ”En kuuntele enää tuota.” Myös Aase nousi pöydästä ja heitti puoliksi jyystämänsä päärynän roskakoriin. Hän ei pitänyt siitä, että häntä opastettiin sellaisessa, jonka hän koki kuuluvansa oman määräysvaltansa piiriin. ”Minulla on tänä iltana tapaaminen ja taidan lähteä.”

”Nähdään sitten kun tulet.” Isäukko jäi istumaan keittiön pöydän ääreen. Hän piti itseään onnekkaana, sillä hänellä oli perhe, joka oli aktiivinen. Jääminen kokonaan vaille seuraa olisi ollut hänelle kauhistus, ja perhe nyt oli sellainen kuin oli. Tuskin kenenkään kotiväki mikään täydellisyys oli, ja tulivathan he aina takaisin. Isäukko oli kiitollinen läheisistään, mutta nyt kun hän yritti pudottaa painoaan, heidän alinomainen juoksunsa jääkaapilla otti häntä ajoittain pannuun. Se uhkasi hänen paneutumistaan dieettiin.

Miehellä iltapuhteisiin ennen painon pudotuksen alkua oli kuulunut pieni napostelu pitkin iltaa. Aikaisemmin hän söi ajankulukseen, ei siksi, että hänellä varsinaisesti olisi ollut nälkä. Uudessa ruokajärjestyksessä laihdutus oli syömisen suunnitelmallisuutta eikä suun täyttöä milloin huvitti. Lopetettuaan päivällisen nauttimisen isäukko käveli television ääreen. Hänen vatsansa oli pullollaan, ja niinpä hän arveli, että tarve syödä saattaisi pysyä poissa koko illan.

Televisiossa oli jokin ohjelma, joka ei häntä kiinnostanut, ja hän laittoi sen kiinni, koska välissä näytetyt mainokset kärvensivät häntä. Ne, joissa syötiin jotain herkullista.

”Tuletko pelaamaan kanssani korttia?” hän kysyi Muksulta, joka tuli huoneestaan luurit korvillaan.

”En ehdi”, Muksu vastasi.

”Sinulla puuhaa riittää.” Isäukkoa masensi lievästi se, että hän oli joutunut olemaan paljon Muksusta erossa matkatöidensä aikana ja he olivat etääntyneet toisistaan, mutta onneksi he olivat pystyneet viettämään aikaa yhdessä aina silloin kun hän oli palannut kotipaikakunnalle, kuten viikonloppuina ja pitkien lomien aikana.

”Juu.”

”Mukavaa, että söit kanssamme.”

”En viitsinyt alkaa tehdä omia sapuskoitani, eikä ollut tarvikkeitakaan.”

Jatkuu...

Kirjan voi ostaa itselle tai lahjaksi Bod kirjakaupasta kovakantisena tai e-kirjana. Tai voit lukea sen ilmaiseksiNextoryssä ja tutustua siihen ensin ja miettiä vasta sitten, josko haluaisit antaa sen läheisellesi tai ystävällesi vaikkapa joululahjaksi.  

 

 

 

UUSI PAKINA: LIFTARI (isäukko nuorena)

Kaksikymmentä vuotta juuri täyttänyt Pera päätti lähteä äitinsä Inkun ja tyttöystävänsä Melissan kanssa Lappiin lomalle. Oli kesä ja molemmat nuoret olivat äskettäin kirjoittaneet ylioppilaiksi. Peran äiti oli eläkkeellä ja hänellä oli sen vuoksi aikaa osallistua nuorten mukana reissuun.

    Ilma oli sopiva kun he pakkasivat aamuvarhaisella tavaransa Peran isän hänelle ylioppilaslahjaksi ostamaan vanhaan Mersuun. Auto oli parhaat päivänsä nähnyt, mutta se oli myyjän mukaan vielä hyvässä kunnossa, eikä se lopulta aiheuttanutkaan ongelmia matkan aikana.

    Ensin he suuntaisivat Itä-Suomeen, jossa he pysähtyisivät jossain sopivassa paikassa ruokailemaan ja siitä sitten jatkaisivat kohti Oulua. Aurinko paistoi täydeltä terältä. Kesä oli kauneimmillaan. Matkaan startannut porukka oli hyvällä tuulella, sillä jokainen oli nukkunut edellisenä yönä mainiosti.

    Melissa filmaili auton ikkunasta maisemia mukanaan olevalla Canonilla. Peran tapaan hänkin piti valokuvaamisesta ja useimmiten heidän kuviinsa päätyi otoksia kukista, pilvimuodostelmista ja vesimaisemista tai jostain tunnetuista luontokohteista. Päästyään Punkaharjun alueelle pariskunnan kuvaustoiveet saivat täyttymyksensä. Sen sijaan, että Pera olisi kurvannut harjualueen ohi moottoritietä pitkin hän käänsi kyydissä istuvien toiveesta autonsa nokan kohti kuulua Harjutietä.

    Saimaa läikähteli auringon valossa kuin miljoonat timantit kapean tien molemmin puolin. Välillä tie nousi ylemmäs ja sitten se taas palasi alemmaksi. Autossa oli hiljaista. Edes puhelias Peran äiti ei sanonut sanaakaan. Kuskin huomattua tien laidassa pysähtymispaikan ja sen reunassa jäätelökioskin hän ei voinut vastustaa kiusausta.

    ”Pysähdytäänkö tötteröille?” Pera kysyi

    ”Sopii minulle. Otan mansikkatuutin”, Melissa ilmoitti.

    ”Minulle käy mikä vain”, Peran äiti katkaisi puhumattomuutensa.

    Nuori kuski pysäköi kaaransa parin muun henkilöauton viereen. Sitten he nousivat autosta ja riensivät kesäkioskille, jonka luukun takana hääräsi ponnaripäinen huonosti suomea puhuva keski-ikäinen mies. Jokainen heistä ymmärsi, että kyseessä oli maahanmuuttaja ja hänen todellinen ammattinsa saattoi olla mikä muu tahansa. Ostettuaan jäätelönsä, Pera kaksipalloisen, he jäivät juttelemaan englanniksi miehen kanssa. Mies oli löytänyt suomalaisen vaimon ja muuttanut tämän perässä Suomeen Turkista. Hän oli ollut vakavarainen juristi ja pyörittänyt omaa asianajotoimistoa, mutta kieltä osaamattomana hän ei saanut koulutustaan vastaavia töitä Suomesta ja oli alkanut pyörittää tuttavansa jäätelökioskia.

    Lörpöteltyään aikansa myyjän kanssa he toivottivat tälle menestystä kieliopinnoissa ja jatkoivat matkaansa. Tunnin verran ajettuaan he saapuivat seuraavalle isommalle paikkakunnalle, jonka ohittavalla tiellä he poikkesivat huoltoasemalle. Siellä he kävivät pikaisesti vessassa ja sen jälkeen ruokailivat aseman ravintolan seisovasta pöydästä mahansa täyteen.

    Ollessaan palaamassa takaisin moottoritielle ennen kuin he ehtivät kääntyä pääväylälle he huomasivat tien poskessa peukkuaan ylöspäin pitävän naisen.

    ”Liftari, otetaanko kyytiin? Sopiiko sinulle äiti?” Pera kysyi.

    ”Aivan hyvin ja saa juttukaverin tänne taakse”, Inkku vastasi.

    Pera pysäytti ajokkinsa ja kävi selville, että nainen oli menossa heidän kanssaan samaan suuntaan, Ouluun.

    ”Myöhästyin bussista ja ajattelin hetken mielijohteesta jatkaa peukalokyydillä, vaikka en ole koskaan ennen siten matkustanut”, nainen selvitti. Ilmeni, että vanhempiensa luota opiskelupaikkakunnalleen palaamassa oleva nainen oli kolmekymmentäviisivuotias kauppatieteiden opiskelija.

    Ei ihme, että hän nosti kyydistä jäätyään peukun ylös, Pera mietti, kun tiesi opiskelijoiden pienet budjetit.

    Matkaa ensimmäiseen välietappiin oli noin neljäsataa kilometriä ja sen he kulkisivat pysähtyen silloin kun jonkun piti päästä jaloittelemaan. Puolessa välissä edellistä ja seuraavaa pysähdyspaikkakuntaa Peran äiti ilmoitti, että hänen on päästävä pois autosta. Pera pysäytti kiltisti Mersunsa lähimmälle pysähtymisalueelle ja astui äidin tavoin autosta ulos Melissan ja liftarin jäädessä istumaan paikoilleen.

    ”Tuo nainen haisee tupakalle ja haju saa minut voimaan pahoin”, äiti jupisi.

    ”Koita kestää. Emme voi pudottaa häntä kesken matkaa pois. Lupasimme kuljettaa hänet perille”, Pera toppuutteli. Hän oli ollut lapsesta lähtien taitava saamaan vanhempansa pään käännettyä omalla persoonallisuudellaan, oli asia mikä tahansa, eikä Inkun taaskaan auttanut muu kuin suostua poikansa tahtoon ja liftari sai jäädä kyytiin. 

    Yhden pysäyksen ja ruokatauon jälkeen he vihdoin näkivät ensimmäisen kyltin, jossa luki Oulu. Pera oli huudattanut auton tuuletinta ja saanut siten Mersun ilman jotakuinkin sellaiseksi, että Inkku sieti sitä. Lopulta kuljettajan vanhempi innostui juttelemaan liftarin kanssa, eikä heidän pälpätyksestään tahtonut tulla loppua.

    Äskettäin vihitty liftari asui miehensä kanssa vaatimattomassa opiskelija-asunnossa. Mies oli naista huomattavasti vanhempi ja hänelle oli paha psoriasis, joten heidän elämänsä oli haasteellista. Mies joutui säännöllisesti käymään laboratoriokontrolleissa, jossa seurattiin hänen uutta lääkitystään.  

    Hyvästeltyään liftarin, jonka puhelinnumeron Peran äiti otti ylös ja myös Pera liitti sen puhelimensa yhteystietoihin, he etsivät leirintäalueen paperiselta kartalta ja jatkoivat sen opastamaan suuntaan.

    Pera oli varannut autoon kaveriltaan lainaksi saamansa kolmen hengen kupoliteltan. Löydettyään leirintäalueelta sopivan ruohoisen kohdan he kaari kerrallaan yhdessä kokosivat kaksiosaisen teltan pystyyn. Sadetta ei ollut luvassa, mutta sisäteltan päälle viritettävä ulkoteltta antoi suojaa viilenevän yön varalta, joten porukan vanhinkin oli nukkumisratkaisuun tyytyväinen.

    Matka jatkui kohti Inarin järveä, jonka rannalta he olivat vuokranneet vanhan omakotitalon. Talo sijaitsi järveltä katsoen kylää halkovan tien toisella puolella. Seutu oli idyllinen ja vähän kauempana virtasi kapea koski, jonka reunalla Pera viihtyi virvelinsä kanssa saamatta tosin yhtään kalaa. Melissa ja Inkku puolestaan käyskentelivät alueen viihtyisillä kävelyreiteillä ja he myös kävivät vanhassa puukirkossa, joka sijaitsi kylän keskellä olevalla mäellä.

    Puolentoista viikon kuluttua loman aloituksesta he lastasivat kimpsunsa ja kampsunsa takaisin autoon. Rentoutunut porukka palasi etelään samaa reittiä pitkin, kuin mitä he olivat kulkeneet lomansa aloitettuaan.

    Muutaman kuukauden päästä siitä, kun he olivat palanneet Lapin matkaltaan Pera otti yhteyttä liftariin, koska hän ei ollut saanut mielestään ovella pikaisesti tapaamaansa kyydissä olleen naisen puolisoa. Peralla tuntui synkkaavan miehen kanssa ensi näkemältä.  

    ”Moi, miten teillä siellä pohjoisessa?” hän kysyi valittuaan kännykältään liftarin numeron. Pera ei ollut tullut kysyneeksi naisen etunimeä ja yhteystiedoissa luki pelkkä ”liftari”. Hän ei ollut poistanut kyytiin ottamansa naisen puhelinnumeroa ajatellen, että he ehkä vielä jossain vaiheessa saattaisivat olla tekemisissä toistensa kanssa.

    ”Ei mitään ihmeempiä, paitsi, että elämänmuutos on tulossa. Mies voitti Eurojackpotissa viisisataatuhatta ja olemme muuttamassa toiseen maahan. Jatkan sieltä käsin opintojani”, liftari selitti kiihtyneenä.

    Juteltuaan hetken autoonsa kyytiin ottamansa naisen kanssa, Pera pyysi hänen miestään, Manua puhelimeen.  Heidän keskustelunsa kesti huomattavan pitkään ja parin tunnin iloisen sananvaihdon jälkeen molemmat tiesivät toisistaan enemmän.

    Mies kertoi, että uudessa maassa psoriasiksen hoito onnistui luonnonmukaisin keinoin ja mies sai jättää vahvat lääkkeensä joko kokonaan pois tai ainakin minimoida niiden käytön. Kaupunki, johon he olivat muuttamassa, sijaitsi Välimeren rannalla Etelä-Ranskassa, ja he olivat ostaneet hänen voittamillaan rahoilla sieltä merenrantahuvilan.

 

    Kirjoitti: Eikku, eikunpakina@gmail.com